Tällä viikolla on ollut vähän vaikeaa sisäistää sitä, että liittokokous on todella aivan oven takana. Siis liittokokous, se liittokokous, mikä on pyörinyt mielessä ja mitä on odottanut vähintäänkin koko syksyn. Näkökulma liittokokoukseen poikkeaa aikaisemmasta: tällä kertaa en ole mukana pelkästään delegaattina vaan myös ehdokkaana, mikä tuo täysin uusia kuvioita ja ison lisäjännityksen koko viikonloppuun. Suuren salin loputtomasta kahvitarjoilusta nauttiminen jää siis todennäköisesti hieman vähemmälle tällä kertaa.

Tähän pisteeseen päätyminen on varmasti kaikilla monen sattuman summa eikä mikään itsestäänselvyys. Siihen kasvetaan monen askeleen kautta. Että hei, voisinpa kokeilla tällaista tai tällaista. Tai entä tuo, pitäisikö hakea? Olisiko minusta siihen? Uskallanko, pystynkö? Unelmat syntyvät samaistumisesta, siitä, että voi ja pystyy kuvittelemaan jonkun olevan mahdollista. Siitä, että antaa itselleen luvan haaveilla uusista asioista. Omalla kohdallani ainejärjestötoimintaa seurasi pitkän reflektoinnin kautta ylioppilaskunnan hallitus, sitten puheenjohtajuus. Nyt se fuksi, joka ei tiennyt tuon taivaallista ylioppilaskunnan toiminnasta on varttunut niin, että uskallan haaveilla koko liikkeen johtotehtävästä. Aikamoinen matka!

Olen saanut järjettömän määrän apua ja tsemppiä ihanilta ihmisiltä, jotka ovat halunneet käyttää omaa aikaansa minuun ja tähän projektiin. En tiedä, kuinka voin koskaan kylliksi kiittää siitä. Olen saanut tältä liikkeeltä valtavan paljon taitoja ja oppeja itseni kehittämiseen. Siksi haluan satsata ja tehdä töitä sen elinvoimaisuuden eteen. Nähdään Tampereella!