Puhe Turun yliopiston ylioppilaskunnan 95. vuosijuhlilla 11.11.2017
Arvoisa juhlapuhuja, rakkaat TYYläiset ja muut ylioppilaskunnan ystävät,
Olen monesti pohtinut sitä, mitä ylioppilaskunta minulle merkitsee. Meillä kaikilla on varmaan oma subjektiivinen, erilainen näkemyksemme asiasta. Minulle ylioppilaskunta on lakkimeri vappuna, nousuhumala ja ihmisten iloiset kasvot. Se on edustajiston kokouksen kuudes tunti, litroittain keitettyä kahvia ja uuvuttavaa, mutta niin tarpeellista keskustelua siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla. Se on järjestöjen toiminta-avustuslomake ja mahdollisimman luovat vastaukset siitä, miten ”yhdistys päivittää jäsenluetteloaan”. Se on perinteitä, alumnien kertomuksia ja tarinoita vanhoilta hyviltä ajoilta, se on uusien toimijoiden innokkuus ja intohimo.
Se on vastauksia kysymyksiin siitä, mistä niitä tarroja oikein saa ja loputonta keskustelua Assarin salaattilautasista. Viime aikoina se on myös usein ollut painokkaita avauksia esimerkiksi Jodelissa, joissa TYY tekee joko liikaa, liian vähän, huonosti, ihan kokonaan väärin tai “suojelee suojatyöpaikkojaan”. Ihmisillä on oikeus perusteltuun mielipiteeseensä ja siihen tulee suhtautua vakavasti. Mutta asioilla on aina toinen puoli. Haluan kertoa teille siitä.
Haluan kertoa teille Satusta, Petrasta ja Jonista, joiden lämmin ote, osaaminen, aktiivisuus inspiroivat paitsi toimistolla mutta yliopistolla. Haluan kertoa teille Raulista, Laurista, Fridasta ja Nellasta, joita kaikkia yhdistää paitsi uskomaton taito kirjottaa mutta myös tietty pitkäjänteisyys, jota vaaditaan hallinnon, järjestökentän, viestinnän ja journalismin prosessien kanssa ja joita ilman mikään täällä ei pyörisi. Haluan kertoa teille Tuulikista ja Tonista, joiden tietämys ja visiointikyky talousasioista on jaksaa yllättää positiivisesti vuodesta toiseen. Haluan kertoa teille Pirjosta, Juhasta ja Topusta, joiden asiakaslähtöisyys ja asenne ovat kovaa luokkaa tilanteessa kuin tilanteessa.
Haluan kertoa teille Inarista, Laura-Mariasta, Jannesta, Saanasta, Emmistä ja Matiaksesta, joiden kanssa olen saanut jakaa tämän vuoden ja joiden sydämellisyys, intohimo ja pyyteetön halu tehdä jaksavat lämmittää ja joista olen niin valtavan ylpeä. Mutta ennen kaikkea haluan kertoa teille niistä vapaaehtoisista, hallopedeistä, järjestötoimijoista laidasta laitaan – niistä kaikista, jotka vuodesta toiseen tekevät pyyteetöntä työtä, koska he uskovat sen merkityksellisyyteen ja arvoon. Se on valtavan tärkeää.
Nostan nämä ihmiset esiin siksi, koska he ovat ylioppilaskunnan toiminnan kasvot tällä hetkellä. Tässä salissa on myös tänään paikalla lukuisia henkilöitä, jotka ovat toimineet meitä ennen ja lukuisia henkilöitä, jotka toivottavasti tulevat toimimaan näissä tehtävissä meidän jälkeemme. Kiitos teille. Haluan rohkaista kaikkia vähänkään epäröiviä ja omaa tulevaisuuttaan pohtivia ylioppilaskunnassa toimimiseen. Saatatte pohtia, että pystyttekö, riitättekö ja jaksatteko, mutta sanon teille, että kyllä te pystytte. Te pystytte, sillä ylioppilaskunnassa toimiminen ei lopulta ole erityisen ihmeellistä. Se on ajoittain raskasta, tiukkaa ja vaativaa, mutta usein ennen kaikkea inspiroivaa, hauskaa ja palkitsevaa. Se on ennen kaikkea tavallista ja kovin normaalia. Se ei ole oma maailmansa jossain kaukana muualla, vaan se on arkinen, opiskelijan näköinen ja yliopiston sykkeessä vahvasti kiinni oleva yhteisö.
Mutta se ei ole täydellinen. Epätäydellisyys, halu muutokseen ja pyrkimys tehdä asioita entistä paremmin luovat jatkumon. Ketjun, jossa taas uusi sukupolvi toisensa jälkeen astuu johtoon, kokeilee, välillä epäonnistuu mutta usein myös onnistuu. Ylioppilaskunnan ja oikeastaan koko tämän liikkeen toiminta perustuu tähän ketjuun, ajatukseen siitä, että kukin vuorollaan tekee työtä, välittää perinteitä ja kehittää uutta, jotta jälkeemme tulevilla asiat olisivat entistä paremmin. Haluan sanoa teille yhden asian ja sanon sen nyt hyvin selvästi: jos jatkuvuuden ketju ja pyrkimys siihen, että muilla on jatkossakin enemmän kuin meillä oli, katkeaa, ei tällä toiminnalla voi enää olla mitään arvoa.
Pidetään siis hyvää huolta siitä, että ylioppilaskunta ja sen pyrkimykset yliopistolla ja yhteiskunnassa elävät ja voivat hyvin myös seuraavat 95 vuotta. Sillä sitä todella tarvitaan. Omasta ja ylioppilaskunnan puolesta haluan vielä kiittää teitä kaikkia siitä, että olette tänään täällä juhlistamassa meille kaikille niin rakasta ja tärkeää yhteisöä, sillä te olette TYY. Vietetään siis oikein hauska ja ikimuistoinen ilta!
